ALUSSA OLI ÄÄNI!
Teksti: Harto Viljamaa
Hifissä on erilaisia koulukuntia ja yksi vannoo erityisen vahvasti toistoketjun alkupään merkityksen nimeen. Tämän koulukunnan filosofia on helppo ymmärtää. Me hifistit käytämme toistoketjun komponentteihin paljon huomiota ja ison tukun rahaa. Parhainkaan kaiutin ei pysty lisäämään signaaliin siitä kadonneita yksityiskohtia, eikä myöskään poistamaan siihen tulleita ylimääräisiä häiriöitä. Oikeastaan hyvä ja ääneltään erotteleva kaiutin pahentaa tilannetta, koska virheet ovat entistä selkeämmin kuultavissa. Tätä ajatusmallia noudattamalla ajattelu johtaa toistoketjussa takaperin kuljettaessa lopulta äänitteisiin ja niiden laatuun.
Muusikot saavat kiksejä partituureista, mutta ei mennä ihan niin pitkälle, vaan keskitytään tallennettuun musiikkiin. Laitefriikki voi ajatella tallenteiden erityisen hyvän laadun johtuvan niiden tuotantoon käytettyjen laitteiden erinomaisista ominaisuuksista. Näin asia olikin erityisesti analogia-aikakaudella. Tietyt studiot ja niiden laitteet, esimerkiksi äänipöydät nauttivat kulttimainetta paitsi kuuntelijoiden myös artistien keskuudessa. Abbey Roadin entinen, vuonna 1971 valmistettu äänipöytä myytiin huutokaupassa elektronisesta laitteesta maksettuun ennätykselliseen 1,6 miljoonan dollarin kauppahintaan. Kyseistä pöytää on käytetty Paul McCartneyn, Kate Bushin ja George Harrisonin musiikin tuottamiseen. Soundien suhteen kaikkein kuuluisin pöydän tuotoksista lienee Pink Floydin The Dark Side of the Moon -albumi. Aivan yhtä legendaarisia ovat Sound City -studion kustomoitu Neve 8028-äänipöytä ja sen avulla musiikkiaan luoneet artistit.
Näiden analogisen äänitystekniikan kruununjalokivien jälkeen tulleet digitaaliset äänipöydät ja bitinmurskaukseen käytetyt työasemat eivät herätä samanlaisia tunteita. Valitettavan usein sama pätee myös lopputuotteen soundeihin, onneksi myös positiivisia poikkeuksia löytyy yhä edelleen. Nykyaikaisella työasemalla saa tarvittaessa vaikka viulun muutettua sähkökitaraksi tai koiran laulamaan ooppera-aarioita virheettömästi. Se, tuleeko kyseistä koiraa pitää tuon operaation jälkeen taitavana laulajana vai pitäisikö kunnia siirtää äänen käsittelijälle, on kysymys. Nykyisin mitä kummallisempia toisistaan erottumattomia honottajia mahtuu 13 tusinaan. Artistin tärkeimmät ominaisuudet tuntuvat olevan seksikäs habitus, sopivan värikäs elämäntapa ja alistuminen levy-yhtiön lypsylehmäksi. Todella harvalla on tarjota mitään aidosti persoonallista musiikillista antia. Aivan yhtä hyvin taitava prosessoija saisi yhden ”tekemään” kaikki jutut, mitkä 13 honottajaa tekevät yhteensä ja paljon enemmän. Päädymme olennaisimpaan asiaan, eli maksimaaliseen rahan tekemiseen. Toisaalta kysymys on valinnan vapaudesta ja yksilön mausta. On suurempi mahdollisuus, että kuluttaja ihastuu edes yhteen monista kuin vain yhteen yksittäiseen artistiin. Eikä yksi ehtisi millään keikkailemaan niin monessa paikassa kuin 13 ehtii, kysymyshän on musiikkiBISNEKSESTÄ.
Äänitysten surkea tekninen laatu ja etunenässä törkeän lattea dynamiikka on ollut kiihtyvässä määrin esillä ainakin kaksi vuosikymmentä. Useampikin järjestö on taistellut tuloksettomasti tätä järjettömyyttä vastaan ja silti mikään ei ole muuttunut, paitsi entistä huonompaan suuntaan. Kukaan ei varmasti suostuisi katsomaan 90-prosenttisesti läpi palanutta valkoisena kohisevaa kuvaa kovinkaan pitkään, silti enemmistö kuuntelee pilalle kompressoitua ääntä mukisematta. Kysymys on levy-yhtiöiden ja studioiden haluttomuudesta muutoksiin ja riskiin menettää osa voitoistaan. Nykyinen linja tuottaa fyrkkaa ja pelätään, että parempi äänenlaatu ei myykään niin hyvin.
Valitettavasti meillä on kokonainen sukupolvi, joka ei ole tottunut kuulemaan luonnollista dynamiikkaa tallennetussa musiikissa ja tutkimusten mukaan suurin osa näistä henkilöistä kokee dynaamisen musiikin aggressiivisena ja rasittavana ja vastaavasti kompressoidun dynamiikan luonnollisempana. Latteaan dynamiikkaan turtuminen on kuulemma edennyt jo sille tasolle, että yleisö kiukuttelee äänitason pumppaamisesta live-konserteissa, niissä kun tuota dynamiikkaa saattaa olla jopa 15 desibeliä, tutuksi tulleen kolmen depan sijaan. Voikin aivan hyvin olettaa, että dynamiikka on listamusiikin osalta hyvin pitkälti menetetty ikuisesti.
Audiofiileille suunnatut, laajemmalla dynamiikalla toteutetut äänitteet voisivat tulevaisuudessa lisääntyä suoratoistopalveluissa. Jo nyt Tidal ja Deezer tarjoavat parempilaatuisia tallenteita korkeampaan kuukausihintaan. Askel kokonaan eri tavalla masteroituihin kappaleisiin ei siis ole kaukaa haettu. Valitettavasti kaupalliset näkökohdat voittavat aina äänenlaadun ja kaupallisuuden kohdatessa. Mikäli edellä mainittuun mössöön tottunut sukupolvi katsotaan kaupallisesti merkittävämmäksi kuin dynamiikkaa arvostavat, niin edellä mainittu mahdollisuus vaietaan kuoliaaksi silmää räpäyttämättä. Nytkin suoratoistopalvelut korvaavat kappaleita tuoreemmilla versioilla, jotka ovat laadultaan huonompia kuin aiemmat. Pitää muistaa, että alkuperäinen äänite on pala historiaa. Siitä on kuultavissa paitsi kyseisten artistien ääni ja tulkinta, myös kyseisen aikakauden soundi. 1980-luvun musiikkiin ei kuulu paksu bassotoisto, eikä olematon dynamiikka.
Vanhoja äänitteitä on tapana nykyään käsitellä monilla tavoilla, esimerkiksi siivota jollain kohinanpoistomenetelmällä. Kohinan poistaminen voi kuulostaa hyvälle toimenpiteelle, mutta diili on varsin huono, jos samalla menetetään suuri osa kyseisen äänitteen nyansseista. Kohinan lisäksi kun on tapana hävitä muutakin algoritmin ylimääräisenä pitämiä juttuja. Lähtölistalla ovat usein salikaiut, suuäänet ja soittimien hienoimmat jutut, sellaiset, jotka erottavat Stradivariuksen Yamahasta. Tuloksena on paitsi kohinaton myös väritön äänite. Tämäkin on kovin kesy muutos verrattuna re-masterointiin. Siinä muokataan äänitettä pahimmillaan hyvinkin rajusti ja lopputulos poikkeaa alkuperäisestä monin tavoin.
Suoratoistopalvelu Tidal tarjoaa masterlaadulla ”masterlaatuisia” tallenteita. En voinut olla nauramatta ääneen, kun eräs minulle tuttu vanha äänite kuulosti siltä kuin se olisi siirretty puhelimen välityksellä re-masteroitavaksi ja sen jälkeen siivottu ja prosessoitu surutta. Taajuuskaistaa oli leikattu todella raa’asti molemmista päistä ja äänite kuulosti muutenkin todella steriililtä, ilmeisesti kaikki kivat jutut olivat päätyneet roskikseen. Tuon käsittelyn jälkeen Masterlaadun ylimääräiset bitit ja hertsit olivat täysin yhdentekeviä. 256 bit/s MP3 olisi aivan mainiosti riittänyt kaiken jäljelle jääneen informaation siirtämiseen. Tämä kappale oli toki harvinaisen karkea tekele. Yleensä helpoiten kuultavia muutoksia ovat bassopään korostaminen ja dynamiikan latistaminen. Vaikeammin havaittavia asioita on esimerkiksi soittimien keskinäisen balanssin muuttaminen tai laulajan voimakkuuden muuttuminen suhteessa soittimiin. Valitettavan usein tuloksena on lähinnä huonolta imitaatiolta kuulostava versio alkuperäisestä tallenteesta, josta puuttuu suuri osa alkuperäisestä informaatiosta. Tässä käsite ”informaatio” on olennainen asia.
Kesäkuun ensimmäisenä päivänä 2008 tapahtunut Universal Musicin varastopalo on varmasti suurin musiikillinen menetys, mitä ihmiskunta on koskaan kohdannut. Tuolloin tuhoutui ilmeisesti yli 100000 masternauhaa. Jopa 500000 yksittäisen kappaleen alkuperäistallenteiden pelätään tuhoutuneen tuossa tulipalossa. Master Music voi nimenä tuntua vieraalta, mutta kyse on alun perin levymerkkien Decca, MCA, A&M, Geffen ja Interscope artisteista ja 1940-luvun ja 2000-luvun alun välillä tehdystä musiikista. Ikävä ihminen sanoisi, että tuolla säilöttiin hyvin pitkälti maailman kaikkien merkittävimpien artistien tuotantoa. Pitää ymmärtää, että kaikki käsitellyt tallenteet sisältävät vähemmän alkuperäistä informaatiota kuin alkuperäiset masterit, eikä tuota informaatiota pysty mitenkään enää palauttamaan. Ilman alkuperäistä nauhaa on siis mahdotonta tehdä alkuperäisempää versiota kuin paras jäljelle jäänyt versio on. Usein ”Digitally remastered” kappaleiden ja levyjen pohjana olleet masternauhakopiot on tuhottu projektin valmistuttua. Jäljellä ei välttämättä ole edes tuota käsiteltyä versiota, joten lopullisesti menetetyn informaation määrä on käsittämättömän suuri.